Puolustuksen puolustus
Miksi apologetiikkaa tarvitaan – vai tarvitaanko sitä?
luotu 25.1.2010 klo 22:17
muokattu 15.2.2010 klo 18:34
Apologetiikka: lyhyt oppimäärä
Sana ἀπολογία (apologia) merkitsee kreikan kielessä puolustuspuhetta, jollaisen syytetty esitti oikeuden edessä. Hänen tarkoituksensa oli vastata esitettyihin syytöksiin ja kumota ne. Apologetiikka ei ole oman vakaumuksen anteeksipyytelemistä, vaan sen puolustamista ja perustelemista järjellisin syin.
Monen mielestä tällaiseen puuhaan ei tulisi lainkaan ryhtyä. Uskolla ja järjellä ei näet heidän tietääkseen ole mitään tekemistä keskenään. Uskohan on uskoa juuri siksi, että sillä ei ole mitään rationaalisia perusteita – muuten kyse olisi tiedosta. Raamattu näyttää niin ikään kieltävän (2. Tim. 2:23–25) kristittyjä sekaantumasta väittelyihin, joten oman vakaumuksen puolesta argumentointi ja toisten näkemysten kyseenalaistaminen olisi parempi jättää sikseen.
Epäilijöiden mielestä koko kristinusko on niin naurettavaa satua, että mikä tahansa yritys puolustaa sitä järkisyin on äärimmäisen arveluttavaa. Lisäksi apologetiikka osoittaa, että epätoivoiset kristityt joutuvat turvautumaan "heidän aseisiinsa", siis älyyn ja johdonmukaiseen ajatteluun, voidakseen tehdä vakaumuksestaan myyvän.
Onko tilanne todella näin kehno? Todellisuudessa uskon älyllistä puolustamista tarvitaan ainakin neljästä syystä.
Neljä hyvää syytä
muokattu 15.2.2010 klo 18:34
1. Raamatun velvoite
Päinvastoin kuin usein ajatellaan, Raamattu itse käskee kristittyjä puolustamaan uskoaan.
Tarkoitus siis on, että kristityt kykenevät tilanteen tullen ilmoittamaan, mihin heidän toivonsa perustuu. Mihin sitten? Lepääkö se tunteiden, sokean luottamuksen tai järjenvastaisten dogmien varassa?
Kun Pietari (Ap. t. 2:14) astui helluntaina esiin ja piti saarnan, jonka seurauksena kolmetuhatta henkeä (Ap. t. 2:41) kastettiin kristillisen seurakunnan jäseniksi, hän ei suinkaan tarjonnut yleisölleen järjetöntä vakaumusta. Hän ei edes mainostanut, kuinka Jeesus oli muuttanut hänen elämänsä. Pietari vetosi todisteisiin – Jeesuksen suorittamiin ihmeisiin (Ap. t. 2:22), hänen fyysiseen ylösnousemukseensa (Ap. t. 2:24,32), kaikkien havaittavissa olevaan Pyhän Hengen vuodatukseen (Ap. t. 2:33) ja täyttyneisiin Vanhan testamentin ennustuksiin (Ap. t. 2:25,31,34–35). Todisteiden pätevyyden saattoi toki kyseenalaistaa, mutta tapaus lepäsi silti niiden varassa.
Raamattu antaa lukuisia muitakin esimerkkejä siitä, että ensimmäiset kristityt suhtautuivat vakavasti uskonsa puolustamiseen objektiivisilla järkisyillä.
- Areiopagilla Paavali ilmoittaa (Ap. t. 17:30–31), että Jeesuksen ylösnousemus on todiste hänen asettamisestaan elävien ja kuolleiden tuomariksi.[2]
- Kuningas Agrippan edessä apostoli puolustautuu sekopäisyyssyytteitä vastaan toteamalla (Ap. t. 26:24–27), että hän päinvastoin julistaa totuuden ja terveen järjen (σωφροσύνη) mukaista sanomaa. Paavali muistuttaa maaherra Festusta siitä, että kaikki hänen mainitsemansa tapahtumat ovat julkista tietoa ja tutkittavissa, ja osoittaa, että arvovaltaisiksi tunnustetut profeetat ovat puhuneet niistä edeltäkäsin.
- Evankelista Luukas kehuu (Ap. t. 17:11) Berean kaupungin juutalaisia muita jalommiksi – ei siksi, että nämä nielivät minkä tahansa urbaanin legendan siimoineen ja kohoineen, vaan siksi, että nämä tutkivat joka päivä kirjoituksia selvittääkseen, oliko Paavalin julistama uutinen yhteensopiva jo tunnettujen asioiden kanssa.
Tämä yleinen elämänasenne ja suhtautumistapa totuuteen ei kuulu vain ensimmäiselle vuosisadalle. Se on tarkoitettu kaikille kristityille. Voi olla yllättävää, että Jumala ei arvosta sokeaa uskoa, vaan jopa nuhtelee siitä Raamatussa (Ps. 32:9, Sananl. 3:13–15,4:7, 1. Kor. 14:20, 1. Tess. 5:21, 1. Joh. 4:1). Syykin on ilmeinen: sellainen usko voi viedä mihin tahansa.[1]
2. Uskon esteet poistuvat
On olemassa ihmisiä, joilla on aitoja ja vilpittömiä älyllisiä ongelmia kristinuskon suhteen. Suuri osa heistä saisi avun, mikäli seurakunnat olisivat varustautuneet asianmukaisesti ja niiden jäsenet kykenisivät puolustamaan uskoaan rakentavalla tavalla.
Hyvä apologetiikka voi poistaa uskon esteitä ihmisiltä, joiden on mielen tasolla vaikeaa tai mahdotonta hyväksyä kristinuskon välittämää ajatusrakennelmaa tai sen osaa. Kenties kukaan ei ole selittänyt heille perustellusti, miksi jokin sen esittämä totuusväite on uskottava, mielekäs ja terveen järjen mukainen. Jos joku kamppailee vaikkapa sen kysymyksen parissa, voiko Raamattua pitää historiallisesti luotettavana tietolähteenä, asiaa ei ratkaise ylimalkainen "anna kuule vain sydämesi Jeesukselle, kyllä tuollaiset jutut selkenevät sitten myöhemmin".
Monilla ihmisillä on todellisia älyllisiä ongelmia, jotka ansaitsevat vastauksen. Vähintään yhtä monilla on näennäisälyllisiä suojamuureja, joiden taakse he pakenevat päästäkseen kohtaamasta elävää Jumalaa. Usein nämä kaksi ryhmää voi erottaa siitä, että totuuden etsijä ilahtuu löytäessään totuuden murun, mutta sitä pakeneva nostaa esiin aina uuden ja uuden kysymyksen vaivautumatta edes harkitsemaan vastausta.
Rajallisten resurssiemme vuoksi on toki tärkeää oppia tunnistamaan, kuka kyseenalaistaa totutut vastaukset löytääkseen totuuden ja kuka siksi, että voisi välttää löytämästä sitä. On kuitenkin kristittyjen omaa älyllistä laiskuutta, mikäli vilpittömien pohtijoiden kysymyksiä jatkuvasti väistellään verukkeisiin vedoten. Vastauksetta jääneet, kintaalla viitatut ongelmat ovat seurakunnan sisälläkin tuottaneet tuhansia ja taas tuhansia uskostaan luopuneita, jotka eivät ole enää kyenneet vaimentamaan järjen ääntä ja leikkaamaan päätään irti sydämestään.
Miksi heidän tulisikaan? Jeesus sanoi (Mark. 12:29–31), että ihmisen korkein velvollisuus on rakastaa Jumalaa koko sydämellään, sielullaan, mielellään ja voimallaan. Mieli, äly, ymmärrys on yksi ratkaisevan keskeinen osa ihmisyyttä. Sitä ei ole tarkoitettu suljettavaksi laatikkoon sillä välin, kun muu olento seurustelee Jumalansa kanssa.
On selvää, ettei ihminen kykene rajallisena olentona ymmärtämään Jumalasta kaikkea. Mutta koska tämä pyrkii ilmoittamaan itsensä ihmisille, lienee tarpeen pyrkiä ymmärtämään kaikki, minkä voi? Niin ikään meidän on hyväksyttävä se tosiseikka, että kaikki perustelumme ovat auttamatta vajavaisia. Meidän ei tarvitse odottaa, kunnes kykenemme vastaamaan aukottomasti ja tyhjentävästi jokaiseen vastaantulevaan kysymykseen. Monesti etsijälle riittää, että hän löytää langan pään – älyllisesti tyydyttävän ja riittävän mahdollisuuden, että rationaalinen vastaus on olemassa.
muokattu 4.2.2010 klo 23:44
3. Uskovat vahvistuvat
Kun uskon puolustamista arvostetaan seurakunnan sisällä, kristityt itse vahvistuvat kahdellakin tavalla. Ensiksikin hyvä apologetiikka lisää kristittyjen omaa luottamusta uskonsa todenperäisyyteen. Se saa heidät vakuuttuneemmiksi siitä, ettei heidän vakaumuksensa ole vain tunneperäinen nyrjähdys tai psykologinen reaktio maailman aiheuttamaa turvattomuutta vastaan. Kun ihmisellä on todellisia syitä uskoa ja toimia tietyllä tavalla, hänen elämäntapansa ei kaadu ensimmäiseen pikku kynnykseen. Jos eläinoikeusaktivisti on perustellut arvonsa ja päämääränsä itselleen, hän luultavasti jatkaa niiden viitoittamalla tiellä – sittenkin, kun on kypsynyt ohi siitä tunnereaktiosta, jonka söpöt karvakerät aiheuttivat hänelle varhaisteini-iässä.
Kristitty, jonka usko ei ole juurtunut syväksi vakaumukseksi, ei todennäköisesti kestä voimakasta henkilökohtaista kriisiä. Kun lapsi kuolee, puoliso jättää tai itse sairastuu syöpään, perinne ja tunteet eivät kanna pitkälle. Kiiltokuvat kerubeista ja pilven reunalla istuvasta valkopartaisesta isähahmosta osoittautuvat siksi, mitä ne ovatkin: hömppää todellisuuden kustannuksella. Jos ihminen sen sijaan on syvästi vakuuttunut myös järkensä tasolla siitä, että kristinuskon totuudet ovat luotettavia, hänen elämällään on tukeva perusta myös vaikeuksien keskellä.
Apologetiikka, joka rohkaisee kristittyjä etsimään ymmärrystä, voi siis auttaa heitä kasvamaan "Jumalan Pojan tuntemisessa"...
Tämä onkin juuri se toinen tapa, jolla uskon puolustaminen voi vahvistaa uskovia itseään. Koska ihminen on kokonaisuus, kaiken kasvun on tapahduttava tasapainoisesti. Jos henkilön vasen jalka lakkaa kasvamasta tämän ollessa viisivuotias mutta oikea venyy tuttuun tahtiin, on lähitulevaisuudessa tiedossa ongelmia. Aikuinen mies tai nainen, joka mieleltään on jäänyt lapsen tasolle (tai nykyään enenevässä määrin jumiin teini-ikään), on surullinen näky. Niinpä hengellinen kasvukin edellyttää, että myös älyllinen elämä voi hyvin. Se voi hyvin, koska siitä pidetään aktiivisesti huolta ja sitä ruokitaan vahvistavalla ravinnolla.
4. Ympäröivä yhteiskunta tervehtyy
Neljäs tarve apologetiikalle löytyy ympäröivästä yhteiskunnasta. Se on tottunut pitämään kristinuskoa (ja muita uskonnollisia vakaumuksia) yksilön omiin mieltymyksiin ja tarpeisiin perustuvana yksityisasiana, jota ei voi perustella, eikä ketään voi myöskään haastaa ottamaan sitä todesta. Postmodernissa maailmassa katsomukset ovat voileipäpöydästä koottuja haukkapaloja, leikkaa-ja-liimaa -totuuksia, ja olisi mieletöntä velvoittaa ketään harkitsemaan omansa vaihtamista siksi, että jokin toinen vaihtoehto on uskottavampi tai järkevämpi. Tärkeää on maku, ei mielekkyys.
Samasta syystä kristinuskoa yritetään jatkuvasti pelata ulos poliittisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Koska uskonto on mielipide ja yksityisasia, pelkkä oman mielihyvän vuoksi laadittu harha, sillä ei ole mitään annettavaa kiistaan homoparien adoptio-oikeudesta tai Suomen tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta. Mikä tärkeämpää, sillä ei ole edes mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Eiväthän ihmisten makumieltymykset jäätelönkään suhteen voi vaikuttaa kansakunnan arkielämää koskeviin päätöksiin, olivatpa ne kuinka yksipuolisia tai äänekkäästi ilmaistuja mieltymyksiä tahansa.
Kristinusko ei kuitenkaan ole olemukseltaan suklaajäätelöä, vaan syöpälääkettä. Hyvä apologetiikka voi muistuttaa kollektiivisesta, tahdonalaisesta amnesiasta kärsiviä ihmisiä siitä, että kristinusko on ainoa historiaan ankkuroitu usko. Se kertoo tässä maailmassa eläneestä todellisesta miehestä, joka historiallisella, ruumiillisella ylösnousemuksellaan osoitti olevansa Jumalan asettama koko maailman Kuningas – tänäänkin. Yksikään toinen uskonto ei ole tässä mittakaavassa riippuvainen perustajansa historiallisesta olemassaolosta ja kohtalosta.
Kun Jeesuksen seuraajat valmistautuvat puolustamaan omaa uskoaan ja perustelemaan sen todenperäisyyttä toisille, heistä tulee yhtä vakavasti otettava voima kaikilla yhteiskunnallisen toiminnan alueilla kuin mistä tahansa psykologisesta, humanistisesta tai poliittisesta liikehdinnästä, joka nojaa joihinkin tämän maailman lainalaisuuksiin saadakseen jotain merkittävää aikaan. Kristityistä tulee jopa näitä vakavammin otettava voima, sillä he edustavat taivaallista, tuonpuoleista todellisuutta, joka ruumiillistuu heissä ja murtautuu esiin juuri tässä maailmassa ja tätä maailmaa varten. Kristinusko voi osoittaa, että sillä on väliä, koska se kuuluu tänne kuin kotiinsa. Sen sanoma on osa objektiivista todellisuutta, ei ihmismielen sisäinen haavekuva. Se tarjoaa todellisia vastauksia todellisiin kysymyksiin, olivatpa ne maailmankatsomuksellisia tai käytännöllisiä.
Hyvä apologetiikka muistuttaa, että elävä historiallinen Jeesus kutsuu meitä päivittäin ottamaan hänet todesta ja lähtemään hänen seuraansa. Tällöin yhteiskuntakin tiedostaa, että hänen väitteensä on otettava vakavasti – jollei muuten, niin kumoamistarkoituksessa. Niitä ei voi sivuuttaa vain kädenheilautuksella ja vetoamalla jokaisen oikeuteen uskoa mitä mieleen juolahtaa. Apologetiikka voi siis auttaa jälkimodernia yhteiskuntaa tervehtymään sen ajattelua jäytävästä syövästä. Totuus ja moraaliarvot eivät ole makuasioita, vaan jotain, josta voidaan keskustella järkevästi.
Vastaväitteitä
muokattu 11.2.2010 klo 21:00
Usko on hullutusta
"Raamattu sanoo, että usko on hullutusta (1. Kor. 1:18). Kuinka se voisi koskaan olla järjellä perusteltavissa tai ihmisen järjen päätelmien mukaista?"
Tässä kohdassa on tehtävä erityisen selväksi, mitä kukin tarkoittaa käyttämillään sanoilla. Muuten on edessä se varsin todellinen riski, että osapuolet puhuvat toistensa ohi.
Katsotaan aivan ensiksi se laajempi Raamatun katkelma, josta edellä lainattu jae on peräisin:
Jakeiden perusteella näyttäisi tosiaan siltä, että järki on turhaa eikä viisaudella ole mitään virkaa. Jumala on päättänyt tehdä niistä selvää (j. 19), Paavali ei piitannut niistä julistaessaan (j. 17), yhdelläkään kristityksi kääntyneellä korinttolaisella ei ole ollut mitään mainittavaa korviensa välissä (j. 26) ja kuta ymmärtämättömämpi, typerämpi ja ajattelemattomampi uskovainen on, sitä enemmän hän tuo Jumalalle kunniaa (j. 27-28) – kunhan muistaa uskoa sokeasti täysin hulluun evankeliumiin (j. 23-24). Tässä valossahan yritykset perustella kristinuskoa ovat suorastaan vihollisen työtä. Jos sokea ja hullu usko on Jumalan tavoite, järjen ja ajattelun tuominen mukaan kuvioihin pyrkii nimittäin estämään tuon tavoitteen toteutumista.
Mutta ymmärrämmekö varmasti Paavalin sanat oikein? Muutama pikkuseikka näyttäisi jääneen huomiotta.
- Apostoli puhuu koko ajan kielteisesti maailman ja ihmisten viisaudesta. Uuden testamentin kielenkäytössä sana maailma tarkoittaa toistuvasti sitä langennutta järjestelmää, joka elää kapinassa Jumalaa vastaan. Ihmisten ja Jumalan viisaus ovat katkelmassa toistensa vastakohtia, mutta näistä jälkimmäinen on hyvä asia. Jumala ei siis vastusta kaikkea vastaansa tulevaa viisautta, vaan tietynlaista viisautta. Tuo arveluttava ja suorastaan tuhoisa "viisaus" johtaa ihmiset ylpeilemään ja sokaisee heidän silmänsä näkemästä Jumalan viisautta (j. 21), joten se ei oikeastaan edes ansaitse viisauden nimeä. Olisi siis sopivaa laittaa koko sana lainausmerkkeihin.
- Katkelmassa ei sanota, että uskominen olisi hulluutta. Hulluutta on sanoma rististä, jota Paavali julistaa (j. 18) – ja sekin on sitä vain niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen. Olisi erehdys ajatella, että evankeliumin sanoma olisi objektiivisesti tarkasteltuna järjetön tai vailla todisteita. Kyse on vain Jumalaa vastaan kapinoivien ihmisten mielipiteestä.
- Paavali toteaa kirjeessään, että sanoma rististä on kaikkea muuta kuin kaunopuheinen ja korvaa miellyttävä viesti. Kukaan ei hyväksy sitä ilomielin pelkästään siksi, että apostolin tyyli ja puhetaito ovat niin ensiluokkaiset. Kuitenkin Paavalin kirjoittama teksti itse edustaa esimerkillistä retoriikkaa eli puhetaitoa.[4] Tällä ironialla hän haluaa kiusoitella lukijan hereille, jotta tämä ymmärtäisi, mitä hänellä on sanottavana.
Kun Paavali saapui uuteen kaupunkiin evankeliuminsa kanssa, hän tiesi mainiosti, mitä kuulijat ajattelisivat. Hän ei tarjonnut uutta nokkelaa elämänfilosofiaa, muodikkaita iskulauseita tai puhetaidon murusia, jollaisia kiertelevät sofistit kaupittelivat. Hän julisti, että häpeällisellä tavalla teloitettu, halveksittuun kansaan kuulunut lähes tuntematon mies oli korotettu koko kosmoksen Kuninkaaksi. Se oli mielettömin sanoma, mitä kuvitella saattoi. Pelkästään avaamalla suunsa hän suorastaan kerjäsi pilkkaa, ehkä jopa senkkaa nenästään. Ainoastaan Jumalan voiman ja Hänen viisautensa ansiosta viesti voisi tavoittaa jonkun kuulijan sydämen. Niiden rinnalla ihmisten oma voima ja viisaus kutistuvat merkityksettömiksi.
Apostoli sanoo tämän saman toisinpäin: jopa Jumalan "heikkous" on ihmisiä voimakkaampi ja hänen "hulluutensa" ihmisiä viisaampi.[3] Korinttolaiset olivat tyypillisiä suurkaupunkilaisia, jotka tavoittelivat asemaa, valtaa, mainetta ja muiden arvostusta. Siksi he pyrkivät olemaan nokkelia, taitavia, rikkiviisaita ja hienostuneita. Jumalan perustama valtakunta oli kuitenkin valtakunta, jonne erityisesti heikot ja tyhmät voivat tuntea olevansa tervetulleita. Juuri siksi kaikki tärkeily, itsen korottaminen ja pullistelu joutuu väistymään.
Missään vaiheessa vika ei ole järjessä eikä viisaudessa itsessään. Vika on ihmisissä, jotka mieluummin seuraavat sitä, mikä on nokkelaa, muodikasta, arvostettua ja "viisauden" maineessa. Eivät älykkäät henkilöt ole automaattisesti valtakunnan ulkopuolella, vaan juuri "tämän maailman älyniekat". Viisaus ei ole Jumalan silmissä hulluutta – "tämän maailman viisaus" on. Kutsuttujen joukossa "ei ole monta ihmisten mielestä viisasta", mutta monikin voi olla sellainen Jumalan mielestä.
Jäljellä on siis oikeastaan yksi kysymys: Edustaako ja edistääkö apologetiikka tällaista "ihmisviisautta", "tämän maailman viisautta", pyrkiessään antamaan perusteita vaikkapa Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuuden, Raamatun luotettavuuden ja Jumalan olemassaolon tueksi? Vai olisiko mahdollista, että se edustaa ja edistää juuri Jumalan viisautta – sellaista, jota ihmisten on tarkoituskin harjoittaa?
Vastaus tähän kysymykseen on melko yksinkertainen. Logiikkaa ei ole keksitty, vaan löydetty. Rationaalisen päättelyn lainalaisuudet ovat ihmisestä riippumattomia. Logiikka ei siis ole ihmisen omien aivoitusten tulos, vaan virtaa suoraan Jumalasta itsestään. Jeesus on tämän jumalallisen järjen, kreikaksi logoksen eli 'sanan', ruumiillistuma. Raamatun mukaan Jumala on kaiken viisauden, ymmärryksen, tiedon ja johdonmukaisuuden lähde, joka on Kristuksen kautta avoinna meille (Kol. 2:2–3).
Päätelmien johtaminen havainnoista ja todisteista on osa loogista ajattelua ja sen vuoksi paitsi välttämätöntä elämän kannalta, myös Jumalan alkuperäistarkoituksen mukaista ihmismielen toimintaa. Jos sokea luottamus hullutuksiin olisi Jumalan mielestä paras pohja uudelle elämälle, miksi ylösnoussut Jeesus katsoi tarpeelliseksi osoittaa opetuslapsilleen lukuisten kiistattomien todisteiden avulla olevansa jälleen elossa (Ap. t. 1:3)? Tästähän seurasi väistämättä todisteisiin nojaava, järjellisesti perusteltu vakaumus. (Huomaa, ettei mikään määrä todisteita tai sisäistä johdonmukaisuutta tee ylösnousemuksesta nokkelaa, muodikasta tai rikkiviisaan eliitin arvostamaa uutta elämänfilosofiaa. Sanoma rististä ei siis rationaalisuudestaan ja todisteistaan huolimatta ole koskaan "maailman viisauden" mukainen, vaan hullutusta sille.)
Korinttolaiskirjeen katkelma ei siis ole nk. tyhmyyden ylistys, vaan murskakritiikkiä omasta mielestään "viisaille" ihmisille ja heidän valtapeleilleen. Paavalin on muistutettava seurakuntaa siitä, ettei heidän vastaanottamansa sanoma ole muiden maailman filosofioiden mukainen. Se ei ole olemassa korottaakseen heidät kaupungin hienojen ja arvossapidettyjen seuraan ja tehdäkseen heistä jotakin erityistä – he ovat olemassa, jotta heidän uudesta elämästään kävisi ilmi, että evankeliumissa on jotakin erityistä. Kaikista todisteistaan huolimatta sanoma ristillä häväistystä ja ylösnousseesta miehestä ei ole koskaan salonkikelpoinen, ja siksi sitä ei annettukaan niille, joiden elämässä viisaus on mielihyvän renki eikä isäntä. Kun ihmisen rationaalisuus ja looginen ajattelukyky alistetaan pöyhistelyn ja tärkeilyn välineiksi, hän ei enää näe omia karkeita rikoksiaan ja loukkaantuu Jumalan järjestämän pelastuksen karkeatekoisuudesta. Tällä tavoin Jumalan aito viisaus kukistaa "tämän maailman älyniekat" ja osoittaa heidän näpertelynsä ontoksi.
muokattu 11.2.2010 klo 22:19
Lapsenomaista uskoa, ei järkeä
"Jeesus sanoi, että meidän tulisi uskoa lasten tavoin vaatimatta perusteluja. Lapset eivät kyseenalaista tai kaipaa todisteita. Sellaista uskoa Jumala arvostaa.
Tämä ajatus perustuu varmaankin nk. "lasten evankeliumiin", joka löytyy sekä Matteukselta, Markukselta että Luukkaalta:
Taas vaikuttaa siltä, että tekstin lukijan oma ennakkoasenne on saanut ymmärryksessä etusijan. Lapset kyllä ovat lapsellisia, ymmärtämättömiä, sinisilmäisiä ja harkitsemattomia. Käsitämme kuitenkin Jeesuksen väärin, jos ajattelemme, että juuri nämä olisivat erityisen tavoiteltavia tai esikuvallisia ominaisuuksia. Lapset ovat usein myös malttamattomia, itsekkäitä ja helposti luovuttavia, mutta tuskin Jeesus tarkoitti, että kristittyjen tulisi olla näitä kaikkia? Ainoa esikuvallinen piirre, jonka Jeesus erityisesti lapsissa mainitsee, on Jumalan valtakunnan vastaanottaminen. Joka ei ota sitä vastaan niin kuin lapsi, ei sinne pääse.
Kuinka lapsi sitten toimii? Hän on esimerkki nöyrästä luottamuksesta, joka tulee vastaanottavaisena Jeesuksen syliin, ottaa hänen siunauksensa vastaan ja antaa Jumalan olla Jumala.[5] Juuri tätä ennen Jeesus on ilmoittanut suhtautumisensa avioeroon (Matt. 19:8, Mark. 10:9–12), jossa vanhempien itsekkyys ja keskinäisen luottamuksen puute vahingoittaa nykyäänkin miljoonia avuttomia ja heistä riippuvaisia lapsia. Luukkaan evankeliumissa Jeesus on juuri kertonut vertauksen nöyrästä syntisestä, joka korotettiin (Luuk. 18:13–14). Heti tämän jälkeen tulee puolestaan rikas nuori hallitusmies (Matt. 19:16–20, Mark. 10:17–20, Luuk. 18:18–21), joka ylpeästi toivoo saavansa Jeesukselta kehuja hurskaasta elämästään.
Jos lapsi on meille esikuva nöyrästä luottamuksesta, eikö se tarkoita, että perusteiden ja todisteiden etsiminen ovat pahasta? Ei suinkaan. Sellainen tulkinta lukisi tekstiin enemmän kuin siinä on. Lapsi luottaa nöyrästi rakastavaan äitiinsä, mutta tuo luottamus on helppo rikkoa. Se perustuu näet todisteisiin – aiempiin osoituksiin siitä, että äiti on luotettava. Järjestäpä lapselle tuskallinen hylkäämiskokemus (tai mieluummin, älä sittenkään), niin voit huomata, kuinka jotakin herkkää ja haurasta pirstoutuu. Todisteet näyttelevät tärkeää osaa siinä nöyrässä luottamuksessa, jota lapsi kohdistaa vanhempaansa. Eivät lapset olisi suostuneet istumaan Jeesuksenkaan syliin siunattaviksi, mikäli olisivat kuulleet kavereiltaan tai vaistonneet, että tämä oli paha mies.
Meillä on lasten tavoin syitä luottaa Herraamme: aiempi uskollisuus elämämme vaikeuksissa, lojaalius niille lupauksille, jotka hän on Raamatussa antanut, ja ennen muuta Jeesuksen historiallisesti uskottava ylösnousemus. Tässä valossa meidän tulisi lakata virittelemästä omia rakennustelineitä elämämme ympärille, antaa Jumalan olla Jumala, ottaa luottavaisina vastaan hänen uusi tapansa olla ihminen ja suostua siunattaviksi vaeltaessamme hänen seurassaan.
Asialla ei ole mitään tekemistä sinisilmäisyyden tai ymmärtämättömyyden kanssa. Kumpikaan ei ole Uuden testamentin kirjeiden perusteella hyve. Päinvastoin Paavali kehottaa meitä muun muassa seuraavasti, milloin lapsen piirteet eivät sovellu meille esikuvaksi:
Viitteet
1) Markkanen: Jalo soturi, 121.
2) Ironista on, että vaikka Paavali käyttää tässä todisteista tai takeista sanaa πίστισ, joka merkitsee uskoa, uskon ajatellaan olevan todisteiden vastainen tai niistä piittaamaton vakaumus.
3) Wright: Paul for Everyone: 1 Corinthians, 13.
4) Wright: Paul for Everyone: 1 Corinthians, 12.
5) Wright: Luke for Everyone, 215-216.
